Harjoitus tekee mestarin, vai tekeekö sittenkään?

Itse olen aina ollut erittäin kiinnostunut siitä kuinka jotkut ovat jossain asiassa parempia kuin toiset. Sen seurauksena tulee seurattua näitä mestareita ja luettua heistä ja heidän menestyksensä ”salaisuuksista”. Tällä kertaa lukuvuorossa oli David Epsteinin the Sports Gene joka kertoo geenien vaikutuksesta huippu-urheilijoiden menestykseen. Kyseessä on erittäin hyvä kirja jonka sisältö on myös itseni kaltaisten amatöörien helppo ymmärtää. Ehkä kaikkia yksityiskohtia ei sisällöstä tajua, mutta muuten se on helppolukuinen.

Kun puhutaan harjoittelusta ja sen vaikutuksista siihen kuinka hyvä jostakin ihmisestä voi jossakin asiassa tulla sen avulla niin usein viitataan Anders Ericssonin tutkimukseen, jonka mukaan erinomaisuus vaatii keskimäärin 10000 tuntia päämäärätietoista ja tarkkaan harkittua harjoittelua. Tämä pitää jossain määrin paikkaansa. Se mikä usein unohdetaan tästä tutkimuksesta on se, että kyse on vain keskimääräisestä harjoittelumäärästä eikä siitä, että tähänkin tutkimukseen osallistuneiden todelliset harjoitusmäärät vaihtelevat erittäin paljon. Keskiarvo ei siis loppujen lopuksi kerro juuri mitään. Shakin suurmestareista eli maailman parhaista pelaajista on tehty tutkimus, jossa saatiin noin 11000 tuntia harjoittelua keskiarvoksi suurmestarin arvonimeen pääsemiseen. Tässä tutkimuksessa oli hämmästyttävää se, että vähiten harjoittelua tarvinnut pelaaja oli käyttänyt noin 3000 tuntia ja eniten harjoitellut jopa 23000 tuntia. Kuten näistä luvuista nähdään niin tämä ei selity pelkästään harjoittelun laadulla vaan lahjakkuudella on iso merkitys tässäkin asiassa.

Suuret harjoitusmäärät edesauttavat menestymään tietyissä asioissa, mutta ilman lahjakkuutta voivat tunnit yksinkertaisesti loppua ennen aikojaan. Kaikki paljon kilpailijoita keräävät urheilulajit ovat niitä, joissa pelkkä harjoittelu ei riitä maailman huipulle mikäli geenit eivät ole suotuisia. Otetaan tästä asiasta esimerkeiksi yleisurheilun juoksulajit, joissa tarvitaan tiettyjä ruumiinrakenteita, jotka ilman tiettyjä geenejä eivät olisi mahdollisia, koska ilman niitä ei ole mahdollista päästä maailmanhuipulle. Esimerkiksi kestävyysjuoksussa tarvitaan pienempää pinta-alaa jalkojen alaosissa. Tämä johtuu siitä, että jalan koskiessa maahan pienempi pinta-ala vaatii vähemmän energiaa ponnistaakseen ylöspäin kuin suurempi. Tiedemiehet laskivat, että yksi pauna eli vajaa puoli kiloa vähemmän painoa jalan alaosissa vähentää energiankulutusta per kilometri. Käytännössä tämä on ratkaiseva ero mitä tulee pitkän matkan juoksijoiden menestysmahdollisuuksiin. Mitä taas tulee pikajuoksuun niin suurin osa nykypikajuoksijoista on Jamaikalaista alkuperää ja heidän ruumiinrakenne on sellainen, että heillä on pitkät jalat verrattuna pituuteen sekä kapeammat lantiot. Tämän lisäksi heillä on paljon nopeita lihaskuituja kehossaan. Ilman tiettyä ruumiinrakennetta on muissakin lajeissa mahdotonta pärjätä. Esimerkiksi huippupainonnostajilla on lyhyet ranteet, jotta he pystyvät nostamaan helpommin raskaat painot ylös.

Kyse ei ole pelkästään erilaisista tekijöistä ruumiinrakenteissa vaan myös siitä, että toisille ihmisille riittää pienempi määrä harjoittelua kuin toisille. Ihmiset ovat erilaisia myös siinä miten harjoittelu tehoaa eli kaksi ihmistä, jotka harjoittelevat täysin samalla tavalla voivat saada aivan erilaisia tuloksia. Esimerkiksi pitkän matkan juoksussa jollekin ihmiselle tarttuu paremmin pitkät lenkit ja toisille vauhtikestävyysharjoittelu. Meidän tulisi siis harjoitella enemmän yksilöllisesti mikäli aiommme joskus olla jossakin asiassa erinomaisia. Kaiken kaikkiaan se tarkoittaa sitä, että me emme voi olla järjestelmäriippuvaisia eli mennä muiden mukana mikäli haluamme tulla jossakin asiassa erittäin hyväksi.

Vaikka tämä kirja käsittelikin lähinnä urheilua niin tiettyjä johtopäätöksiä voi tehdä muissakin asioissa. Esimerkiksi lähes kaikki ruumiillista lahjakkuutta vaativat hommat ovat jossakin määrin riippuvaisia ruumiinrakenteesta. Shakkiesimerkistä voimme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että avaruudellinen hahmotuskyky on ainakin jossain määrin lahjakkuutta vaativa asia. Shakki vaatii avaruudellisen kyvyn lisäksi myös loogista ajattelua ja nopeiden johtopäätösten tekemistä, joten nekin ovat jossain määrin lahjakkuutta vaativia asioita. Asiat eivät tietystikään ole ihan niin yksinkertaisia kuin tässä kirjoituksessa kuvaamani seikat. Jokainen voi myös itse tehdä omat johtopäätöksensä asiasta. Suosittelen myös kaikkia näistä asioista kiinnostuneita lukemaan tuon Epsteinin kirjan, joten hyviä lukuhetkiä heille kaikille!

-TT

Me kaikki epäonnistumme! Epäonnistu paremmin!

Otsikossa mainittu ”itsestäänselvyys” unohtuu lähes kaikilta, vaikka se onkin arkipäivää. Vaikka asiat menisivät kuinka hyvin niin ne eivät muuta tosiasiaa. Itseasiassa suurin osa niistä joilla menee erityisen hyvin ovat sisäistäneet tämän asian muita paremmin. Epäonnistumisten hyväksyminen ja niistä oppiminen ovat kaikille meistä elintärkeitä. Monet epäonnistumiset saattavat nimittäin johtua meistä riippumattomista seikoista ja silloin ne saattavat muodostaa liian suuren kasan harteillemme. On siis parempi analysoida epäonnistumisensa ja keskittyä miettimään mitä olisi voinut tehdä paremmin.

Epäonnistumista voi harjoitella

”Harjoitus tekee mestarin” pätee tähänkin asiaan ja parhaat aloillaan ovat mitä todennäköisimmin harjoitelleet tätä muita enemmän kunnes ovat osuneet kultasuoneensa. Epäonnistumisistaan on myös helpompi oppia kuin menestyksestään ja yleensä suurimman menestyksensä hetkillä ihminen tekee pahimmat virheensä. Epäonnistumista voi opetella myös suhteellisen turvallisessa ympäristössä. Sitä harjoitellessa on luotava sellaiset olosuhteet jotka sisältävät jonkinlaisen henkilökohtaisen panoksen. Virtuaalipelit eivät tällaiseen sovi, koska niitä pelataan ilman panosta joka kuitenkin AINA vaikuttaa siihen kuinka pelejä pelataan. Toisaalta uskon vakaasti siihen, että onnistuminen näissä peleissä ilman panosta on vielä vahingollisempaa, mutta se onkin jo taas ihan toinen asia. On myös huomioitava ettei tarkoituksella epäonnistumalla opi niin hyvin kuin tekemällä hommat tosissaan.

Harjoittele pelaamalla peliä, jossa epäonnistuminen ei ole pelkästään kiinni itsestäsi

Yksi hyvä vaihtoehto tällaisesta pelistä on pokeri, jossa saatat tehdä kaiken oikein ja silti hävitä lyhyellä tähtäimellä rahasi. Itse pelaan pokeria muutaman kerran vuodessa ja erittäin pienillä panoksilla. Tällöin häviäminen ei vaikuta niin paljoa, mutta siitä voi kuitenkin oppia. Viimeksi pelasin sitä pokeripikkujouluissamme parin turnauksen verran kymmenellä hengellä. Tällä kertaa olin kakkonen jälkimmäisessä ja sain siitä juuri omat rahat takaisin saman voittajan kerätessä lähes kaikki rahat. Voittaja olikin sitten ”ammattilainen” meidän paistien joukossa, joten hänellä oli selkeä ylilyöntiasema. Hän ei kuitenkaan voittanut pelkästään tämän tosiasian vuoksi vaan hänellä kävi myös paras tuuri ainakin toisessa osassa. Tästä asiasta voi vetää sen johtopäätöksen, että mikäli et tiedä kuka se typerys on niin se löytyy katsomalla peilistä. Epäonnistumisen harjoitteleminen jäi mieleen ja se johtuu siitä mitä toisessa osassa tapahtui.

Koska pokerinpelaaminen ei ole läheskään ykkösharrastukseni tai edes ensimmäisen kymmenen joukossa niin taitoni eivät ole läheskään parhaat, mutta pelin perustuessa myös erittäin paljon todennäköisyyksiin pystyin tekemään toisesta kierroksesta johtopäätöksiä. Pokerihan on peli, jossa epävarmuus on niin kauan mukana kunnes näkee toisten pelaajien kortit. Ne näkee silloin, kun jollakin on loput merkkinsä keskellä pöytää ja silloin näkee vähintään kahdet kortit. Toisella kierroksella tilanne oli allekirjoittaneen ollessa mukana noin viisi kertaa ja jokaisella kerralla minulla oli parhaat todennäköisyydet voittaa merkkipinoni olless varteenotettavan kokoinen. Tästä huolimatta onnistuin voittamaan näissä tilanteissa ainoastaan kerran viidestä, joten toisin sanoen otin aika pahasti turpiini todennäköisyyksiltä tällä kertaa. Voitte siis arvata kuinka paljon allekirjoittanutta vi-tutti juuri tässä turnauksessa. Pidän tätä kuitenkin erittäin hyödyllisenä muistutuksena siitä, että vaikka tekisit kaiken oikein niin silti voi tulla turpiin sinusta riippumattomista syistä. Pidemmällä aikavälillä tämä onni kuitenkin tasoittuu ja häviöt on pakko ottaa vain asiaan kuuluvana miinuksena. Vitutukseen ei kuole ja se opettaa paljon enemmän kuin mitä onnistuminen jokaisessa tekemässään asiassa. Vaikka olenkin paisti isolle osalle pokerinpelaajia niin tuossa porukassa olen jopa keskivertoa parempi pelaaja ja uskon pidemmällä aikavälillä jääväni plussalle. Koska kukaan ei kuitenkaan porukassamme pelaa rahan takia ei sillä ole oikeastaan väliä tai jos pelaa niin suosittelisin kyseistä henkilöä heti lopettamaan.

Hajauttamalla ja pitämällä panoksensa riittävän pieninä voi välttyä katastrofeilta

Nämä asiat voi niputtaa yhteen tai pitää erillään, mutta niputetaan ne yhteen, koska kirjoitusta ei ole tarkoitus rakentaa näiden ympärille. Vaikka pitkässä juoksussa olemmekin kaikki kuolleita niin pitämällä panoksensa pieninä voi epäonnistumisiensa vaikutuksen pitää olemattomina. Tekemällä asioita oikein luovuttamatta saa pitkällä aikavälillä sievoisen hyödyn omista teoistaan, vaikka välillä tuleekin turpiin. Se on elämässä välttämätöntä ja niitä hetkiä pitäisi vaalia erityisesti oppimismahdollisuuksina. Jos nyt sitten mietitään sijoittamista niin tekemällä oikeita päätöksiä riittävän paljon eli laittamalla rahaa silloin, kun kertoimet eli analyysien tulokset antavat sinulle edun tulet pitkällä aikavälillä varmasti onnistumaan. Odottamattomat asiat tietysti aiheuttavat joitakin epäonnistumisia, mutta kokonaishyöty on suuri niistä huolimatta.

Epäonnistuminen ja sen harjoitteleminen voi parhaimmillaan olla myös hauskanpitoa. Ottamalla harkittuja riskejä epäonnistumiset eivät myöskään muodostu suuriksi ongelmiksi. Niitä ei siis tarvitse pelätä vaan niitä pitäisi pikemminkin vaalia.

Hyvää loppuviikkoa!

-TT