Charlie Mungerin sijoitusviisaudet osa 2

Ensimmäisessä osassa käsiteltiin lähinnä yleisellä tasolla niitä asioita joita sijoittajan pitäisi ymmärtää pystyäkseen tekemään viisaita päätöksiä. Tässä osassa olisikin sitten tarkoitus mennä enemmän yksityiskohtiin mitä tulee sijoituskohteiden valintaan. Ensin kuitenkin pitää ehkä kuitenkin vielä ennen yksityiskohtia siihen miten Munger näkee markkinat kokonaisuudessaan.

Munger vertaa markkinoita laukkakisojen vedonlyöntiin, jossa katsotaan osallistujat ja nähdään jokainen osto- ja myyntisuoritus eräänlaisena vetona, jossa on kaksi osapuolta. Myyjä lyö vetoa siitä ettei kurssi enää nouse ja ostaja päinvastoin. Mungerin mielestä on myös helppo nähdä ne parhaimmat hevoset jo päältäpäin, mutta ongelmaksi muodostuu se etteivät kertoimet ole kovin suuret, joten yleensä niiden parhaimpien yritysten hinta on suuri. Kuitenkin loppujen lopuksi raha tehdään niillä hevosilla joilla on parhaimmat mahdollisuudet tienata rahaa eivätkä ne ole välttämättä yleisön suosikkeja. Käytännössä rahaa tekevät vedonlyöjät laukkaradoilla lyövät vetojaan hyvin harvoin ja se tapahtuu silloin, kun on parhaat mahdollisuudet voittaa. Näitä vetoja voi joutua odottamaan hyvinkin kauan. Laukkaradat erottuvat osakemarkkinoista aika lailla kuitenkin kulujen puolesta, sillä niillä ratojen ottama osuus saattaa olla reilusti yli kymmenen prosenttia, kun taas osakemarkkinoilla puhutaan parhaimmillaan promilleista tai vieläkin pienemmistä osista. Yksityiselle piensijoittajalle yksittäiset kaupankäyntikulut ovat kuitenkin suhteellisesti suuremmat.

Kun nämä mahdollisuudet ovat hyvät täytyy laittaa niin sanotusti all in panostamaasi hevoseen joka tässä tapauksessa on yritys jonka osakkeita ostat. Berkshire on käyttänyt vuosikymmenten varrella monesti velkavipua saadakseen riittävän suuren osuuden haluamastaan yrityksestä. Riittävästi tahtoa ja kurinalaisuutta omaavalla ihmisellä on hyvät mahdollisuudet saada paremmat tulokset kuin keskimäärin. Silloin kun ei ole hyviä mahdollisuuksia tiedossa pitää Mungerin mielestä työskennellä hyvin ahkerasti löytääkseen niitä. Tämä on kuitenkin hyvin harvinaista sijoitusmaailmassa Mungerin mukaan. Jostain syystä kuitenkin suurin osa uskoo, että on mahdollista tietää kaiken koko ajan joko omassa pääsään tai palkaten ihmisiä avukseen. Mungerin mielipide näiden ideoiden määrästä vaihtelee kymmenestä maksimissaan pariinkymmeneen ja hän toteaa Berkshiren tehneen suurimman osan rahoistaan noin kymmenellä päätöksellä. Hän toteaa kyseessä olevan pelin markkinoiden hulluutta vastaan, jossa tulee aina välillä vastaan väärinhinnoiteltuja yrityksiä. Tämän monimutkaisempaa ei markkinoilla toimiminen ole Mungerin mukaan. Warren Buffett taas yleensä luennoidessaan puhuu kortista, jossa on kaksikymmentä eri mahdollisuutta lyödä reikä koko elämän aikana ja kun tämä on käytössä joudut tarkkaan miettimään jokaista sijoitustasi. Tämä saa sinut tekemään vähemmän kauppaa ja harkitsemaan hyvin tarkkaan mahdollisuuksiasi. Mungerin näkemys varainhoitajista taas on aika lailla päinvastainen ja hän käyttää uistintenmyyjävertausta heistä: ”uistinten myyjältä poika kysyy, että purevatko kalat oikeasti noin montaa eriväristä uistinta ja myyjä vastaa siihen etten myy niitä kaloille.” Monien ideoiden myynti yksinkertaisesti tuottaa sijoitusfirmoille enemmän rahaa kuin neuvot siitä, että kannattaa ostaa hyvin harvoin. Sijoittajien ja sijoitustuotteiden myyjien edut ovat vastakkaiset, joten se mikä ratkaisee ovat päätöksentekijän hyödyt. Omien hyötyjen tunnistaminen pitäisi olla aina jokaisella ensin mielessä.

Munger ja Buffett ovat kuitenkin loppujen lopuksi keskittyneet arvosijoittamiseen ja he miettivät yrityksiä kokonaisuuksina eli mikä yhtiön arvo olisi yksittäiselle omistajalle kokonaisena. Turvamarginaali on tärkein käsite tässä tavassa arvottaa yhtiötä myös Mungerin mielestä. Warrenhan oli aikoinaan arvosijoittamisen isänä tunnetun Benjamin Grahamin oppipoikana. 30-luvulla suuren laman aikana oli yleensä se tilanne, että yritysten varat olivat paljon suuremmat kuin mitä kaikkien yritysten osakkeiden summa ja siten käytännössä yritysten omaisuutta sai alehintaan ostamalla näiden osakkeita. Nykypäivänä on hyvä muistaa ettei omaisuuserien arvo ole enää samanlainen kuin joskus 1930-luvulla vaan kun arvonaleneminen alkaa ei myöskään omaisuudella ole minkäänlaista arvoa. Tämän takia Grahamin opit eivät sellaisinaan enää toimineet Berkshirelle vaan omaisuuserien lisäksi oli tarkoitus keskittyä miettimään itse yritysten laatua. Hän myös uskoo ettei suurin osa varainhoitajista pystyisi toimimaan samoin kuin Berkshire vuosikymmenien saatossa. Munger on sitä mieltä ettei pidemmällä tähtäimellä ole juurikaan merkitystä miten hinnat pomppivat edestakaisin vaan se, että vuosikymmenien kuluessa päästään huipputulokseen. Nykypäivänä kun kaikki ammattilaiset pyrkivät siihen, että indeksin voittavia ylituottoja tulee, mutta sille ei saa hävitä mikä johtaa epärationaaliseen käytökseen jota voi kutsua myös skitsofreeniseksi Mungerin mielestä. Jos esimerkiksi miettii normaalijakaumaa niin käytännössä pörssituottojen suhteen se tarkoittaa sitä, että suurin osa sijoittajista on tuottojensa suhteen lähellä keskimääräistä tuottoprosenttia ja sitten ovat hyvin harvat joiden tuotot tai tappiot ovat sitten joko selkeästi suuremmat tai pienemmät. Kun kerran varainhoitajat eivät saisi missään vaiheessa juurikaan hävitä indeksille niin käytännössä lähes nämä kaikki sitten sijoittavat melkein samalla tavalla. Järkevän kuluttajan mielestä järjestelmä joka tähtää kultaisen keskitien kulkemiseen on mätä ja johtaa lahjakkaiden ihmisten hukkaamaan aikansa hyödyttömään tekemiseen. Tämä johtaa siihen, että suurimman osan varainhoito menee hukkaan johtuen kaupankäyntikuluista. Tämän takia on turha maksaa prosenttia rahoistaa tällaisesta toiminnasta, vaikka poikkeuksia tietysti löytyy.

Tärkein asia mitä sijoituskohteelta Berkshire haluaa on laadukas liiketoiminta. Tämä tarkoittaa laadukkaita tuotteita tai palveluita, hinnoitteluvoimaa ja laadukasta johtoa. Kuitenkin liiketoiminnan laatu on tärkeämpää kuin hyvä johto, sillä Mungerin ja Buffettin mielestä on parempi olla sellaista liiketoimintaa jota pystyy johtamaan kuka vaan kuin yrityksen johdossa olevat erinomaiset tyypit. Tämä voi tarkoittaa ylivoimaista brändiä, tuotetta tai esimerkiksi hyvin vähän kilpailtua liiketoimintaa kuten sanomalehdet silloin aikoinaan kun jokaisessa kaupungissa oli omansa. Pidemmällä tähtäimellä on hyvin vaikeaa osakkeen tienata paremmin kuin liiketoiminta joka tuottaa esimerkiksi kuusi prosenttia pääomasta, vaikka onnistuisi ostamaan halvalla. Esimerkiksi neljässäkymmenessä vuodessa on hyvin vaikea saada sitä hyvää tuottoa, kun taas vaikka ostaisi kalliilta tuntuvalla hinnalla yritystä joka tienaa korkeata oman pääoman tuottoa on vaikea pidemmällä aikavälillä saada huonoa tuottoa. Kuinka sitten löytää tällaisia yrityksiä? Yksi tapa on ostaa silloin, kun yritys on vielä pieni mikä ei tietystikään ole Berkshirelle enää järkevää. Mitä enemmän on rahaa käytössä sitä hankalampaa hyvien tuottojen löytämisestä tulee. Piensijoittajalla on jo tästäkin syystä etu puolellaan, kun hakee keskimääräistä parempaa tuottoa.Yksi mahdollisuus on ostaa myös sellaisen yrityksen osakkeita joilla on hinnoitteluvoimaa, mutta ei tajua sitä käyttää. Tällainen yritys oli aikoinaan Wald Disney jota Berkshire aikoinaan osti.

Tässä oli pieni raapaisu Berkshiren kakkosmiehen ajatuksista. Lisää voi jokainen löytää lukemalla kirjoja tai googlaamalla hänestä kirjoitettuja artikkeleja. On hyvä muistaa ettei muiden matkiminen ole kuitenkaan oikotie onneen vaan oma kriittinen ajattelu on aina paras vaihtoehto. Kuitenkin viisaampien ihmisten ajatuksista on aina hyvä ottaa opikseen, vaikka niitä ei suoraan kopioisikaan.

Ensi kerralla en varmaan käsittele suoraan raha-asioita vaan jotain muuta.

- TT