Luolamies-syndrooma

Kuvittele itsesi satatuhatta vuotta taaksepäin. Aikaan jolloin olisit ollut savannilla etsimässä ruokaa, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tasaisin väliajoin lähteä sitä hakemaan. Se on ollut sinun ainut mahdollisuus selviytyä. Olet etsinyt ja kerännyt ruokaa aamupäivästä lähtien ja pääset hyville apajille pienen metsikön äärelle. Keräilet marjoja tai muuta syötäväksi kelpaavaa innokkaasti, mutta kuitenkin erittäin selkeästi koko ajan ympäristöäsi tarkkaillen. Seuraavaksi huomaatkin suuren pedon lähestyvän sinua uhkaavasti ja vaistosi venyvät äärimmilleen.

Sinulla on kolme vaihtoehtoa: joko sinä taistelet, piiloudut tai pakenet. Tällä kertaa sinä valitset pakenemisen ja juokset karkuun toivoen ettei peto lähde perääsi tai yleensä edes huomaa olemassaoloasi. Pakenemisen jälkeen pääset taas vähäksi aikaa lepäämään ja sen jälkeen jatkat ravinnon etsimistä. Tämä on sinulle normaalia arkea ja joudut elämään jatkuvasti uhkaavien petojen ympäröimänä. Joskus sinä myös jäät taistelemaan, koska sinulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Sinä elät suhteellisen pienen ihmismäärän kanssa samassa ympäristössä ja tunnet kaikki. Liikut monesti myös muiden ihmisten kanssa jolloin sinulla on paremmat mahdollisuudet taistella petojen kanssa ja siten jopa saada itsellesi tai perheellesi isot määrät ruokaa kerralla. Monesti jopa metsästätte tarkoituksella isoja petoja.

Vaikka tämä kaikki edellämainittu onkin pelkkää kuvitelmaa niin sinun kehollesi se on vielä nykyäänkin arkipäivää. Ihmisen biologia ei ole kehittynyt samaa vauhtia teknisen kehityksen kanssa ja sen vuoksi olemmekin muodostaneet itsellemme ympäristön johon emme ole täysin sopeutuneet. Tämän seurauksena yksilöille muodostuu monenlaisia ongelmia jotka johtavat ennen pitkää suurempiin vaikeuksiin. Tämän vuoksi meidän tulisikin jossain määrin hypätä nykykehityksestä sivuun ja järjestää elämämme enemmän kehollemme ja aivoillemme sopiviksi. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulee järjestää enemmän taukoja itsellemme, aikaa ajatella, välillä vetäytyä suojaan jatkuvalta informaatiotykitykseltä ja keskittyä vähempiin, mutta syvällisempiin ihmissuhteisiin. Tätä myötä saamme sitten elämänlaatuamme kasvatettua ja enemmän tuloksia aikaan.

Taukojen arvo on monille hektisessä työelämässä seikkaileville ihmisille hämärtynyt ja monet yrittävätkin keskittyä omaan leipäpuuhunsa vähintään kahdeksan tuntia putkeen. Ajatuksena tämä on erinomainen, mutta ihmisbiologian realiteetit ovat sellaiset ettei niitä voi voittaa vielä moneen tuhanteen vuoteen. Tämä on monissa tutkimuksissa todistettu fakta eikä poikkeuksia juurikaan ole, vaikka kukin itseään sellaisena mahdollisesti pitää. Suomessa on kansainvälisesti pitkät lomat, mutta niitä halutaan lyhentää, koska niiden uskotaan olevan haittana talouskasvulle. En usko työaikojen pidentämisen ja lomien vähentämisen olevan tie onneen. Uskon enemmänkin siihen, että ihmisten työnlaatu paranisi huomattavasti mikäli he pitäisivät taukoja useammin ja kävisivät vaikka ulkona nopeasti haukkaamassa raitista ilmaa. Taukojen ja lomien laatuun tulisi ihmisten myös kiinnittää enemmän huomiota. Varsinkin lomilla ihmisten tulisi välttää altistumista työasioille ja pitää työpuhelimet kiinni, jättää sähköpostinsa lukematta ja keskittyä lomailemaan laadukkaasti ilman turhia häiriöitä. Informaatiotykityksen välttäminen varsinkin lomaillessa on erittäin tärkeää, koska se voi olla ainut hetki sinulle kun on mahdollisuus irtaantua töistä. Varsinkin kiireisille tietotyöläisille irtaantuminen tuottaa suuret hyödyt.

Verkostoituminen on sana jota hyvin monet pitävät nykypäivänä erittäin tärkeänä. Jossain määrin näin onkin, koska kaikki ihmiset ovat kytköksissä toisiinsa jollain tavalla jopa suhteellisen vähäisen ihmisketjun kautta. Tämä on todettu joissakin tutkimuksissa ja on siitä tietysti hyötyäkin, mutta on muistettava, että ihmisen kapasiteetti ihmissuhteiden määrään on vielä ajalta jolloin elimme pienissä ryhmissä ja muut pienemmät ryhmät saattoivat olla jopa vihamielisiä toisten suhteen. Tällöin pieneen määrään ihmisiä oli pakko luottaa ja piirit olivat paljon pienemmät. Nykyajan työelämässä on tietysti pakko olla hyvin suuren ihmismäärän kanssa tekemisissä ja siksi vetäytyminen yksinäisyyteen ei ole mahdollinen. Se mikä on kuitenkin tärkeätä on se, että panostaa niihin muutamiin ihmissuhteisiin jotka itselle todella merkitsevät. Olivat ne puoliso, omat lapset tai jokin muu vastaava. Laatuaika heidän kanssaan on sinulle paljon hyödyllisempää kuin verkostoituminen työelämän ulkopuolella kuuluvalla ajalla. Uusien tuttavuuksien hankkiminen jatkuvalla syötöllä johtaa siihen, että et pysty keskittymään niihin vähäisiin ihmissuhteisiin niin paljon kuin tarvetta olisi. Seurauksena on pahimmassa tapauksessa vieraantuminen kaikista läheisistään ja se on paljon suurempi ongelma kuin verkostoitumisen saavuttamat hyödyt.

Jokaisen meistä tulisi pohtia näitä asioita tasaisin väliajoin, joten miettikää itse miten tämä luolamies-syndrooma vaikuttaa teihin. Jos olette sitä mieltä ettei mitenkään niin te olette 99%:n varmasti väärässä. Vaikka ihmiskunta yhdessä onkin kehittynyt nopeasti niin se ei tarkoita sitä etteivät tietyt lainalaisuudet tuolta kaukaa menneisyydestä vaikuttaisi meihin vielä nykypäivänäkin.

Tässä teille hieman pohdittavaa,

-TT

Tapojemme "Uhrit"

Tuntuuko joskus siltä, että teet joitakin asioita niitä itse huomaamatta? Mahdatko mahdollisesti raapia pallejasi tyttöystäväsi siitä huomauttaessa vai puretko kynsiäsi ihan muuten vaan? Minulla on sinulle sekä hyviä että huonoja uutisia: Hyvät uutiset ovat ne etteivät nämä tavat juurikaan rasita henkistä kapasiteettiasi ja huonot tarkoittavat sitä ettei tapojen lopettaminen ole kovin helppoa tai ylipäätänsä edes mahdollista.

Vaikka otinkin tarkoituksella hieman puistattavammat tavat esimerkeiksi niin on huomioitava meidän tapojen olevan aika pitkälti myös hyödyllisiä. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa noin 40% teoistamme muodostuvat rutiineistamme. Näitä voivat olla simppelit asiat kuten kenkien solmiminen tietyllä tavalla, television laittaminen päälle tullessa kotiin, jne. Kun näitä rutiineja sitten noudatamme niin aivotoimintamme vetää henkeä ja silloin kuormitus laskee huomattavasti mikä taas mahdollistaa aivokapasiteettimme hyväksikäytön niihin asioihin jotka sitä huomattavan paljon enemmän tarvitsevat. Todisteena tästä ovat jotkin henkilöt jotka ovat kokeneet vakavan aivovamman syystä tai toisesta. Vaikka heillä olisi tällainen vamma niin silti he saattavat noudattaa tiettyjä rutiineja, vaikka aivot toimisivatkin hyvin heikosti. Tämä saattaa ehkä joillekin teistä muistuttaa näitä kirjoituksiani, mutta ehkä me sen kestämme :D Koska en ole mikää aivotutkija en osaa sen tarkemmin näitä asioita selittää, joten lisäinformaatiota voi etsiä alan kirjallisuudesta. Kuitenkin se tieto mitä olen tavoista oppinut lukemalla ei ole niin monimutkaista etten osaisi sitä selittää.

Tapojen anatomia muodostuu oikeastaan kolmesta osasta joiden hahmottaminen ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista kuin äkkiseltään voisi luulla. Ensimmäisenä tulee ”Vihje” joka voi olla ihan mitä tahansa maan ja taivaan välillä kuten vatsan kurniminen. Seuraavaksi tuleekin sitten itse rutiini eli tapa mikä voi siis olla kynten purestekelu tai ihan mikä tahansa meille automaattinen tekeminen. Viimeisenä muttei todellakaan vähäisempänä tuleekin sitten palkinto joka voi olla mielen rauhoittuminen kynsien pureskelun seurauksena, liikkumisesta saadut hormonimyrskyt, jne. Hyvin moniin pahoihin tapoihin liittyvä palkinto tuntuu yksinkertaisesti niin ihanan maukkaalle, että sitä on sitten erittäin vaikea saada syrjäytetyksi. Tämä kolmen komponentin yhdistelmä sitten muodostaa tapamme ja ensimmäisten kertojen jälkeen siitä muodostuu automaatio jota voi kutsua esimerkiksi ikuiseksi silmukaksi joka on niin tuttu monille ohjelmointia harrastaville tai siihen turhautuneille (minä) henkilöille.

Ja sitten itse ongelmanratkaisuun: Pahojen tapojen uudelleenohjelmoiminen on hankalaa, koska niiden osasia on vaikeaa edes huomata. Vaikka on helppo ajatella monissa tapauksissa asioiden olevan itsestään selviä niin kaikkien tapojemme anatomioiden selvittäminen ja niiden osaset saattavat olla piilossa. Käytännössä jokaisen on siis mietittävä tarkkaan ja hahmotettava kaikki tapoihin liittyvät komponentit, jotta niitä pystytään muuttamaan. Tämä siis vaatii omien tekemisiensä tarkkailua kunnes on hahmottanut koko tapasilmukan sisällön. Käytännössä muutokset vaativat seuraavat askeleet:

1. Tunnista rutiini
2. Kokeile eri palkintoja
3. Eristä ”Vihje”
4. Tee suunnitelma tavan muuttamiseksi

Rutiinin tunnistaminen on näistä neljästä selkeästi helpoin asia, koska se on yleensä muutettava tapa. Tavan tunnistaminen ei kuitenkaan ratkaise juuri mitään. Palkinnot eivät välttämättä ole niitä mitä oletamme. Niiden pitää kuitenkin olla niin merkittäviä, jotta niihin muodostuvat erittäin suuret halut jotka aiheuttavat aivoissamme sitten mielihyväpiikin. Näiden palkintojen rooli on mahdollisesti selvitettävissä palkitessa itseään eri tavoin ja kirjaamalla sen jälkeen tuntemukset ensimmäisillä sanoilla jotka tulee mieleen tai sitten pyytää kaveri tai puoliso tarkkailemaan reaktiota. ”Vihje” on ehkä se hankalin osa löytää. Se sisältää yleensä kuitenkin ainakin yhden seuraavista viidestä asiasta: Tietyn kellonajan, paikan, seuran, henkisen tilan ja edeltävän teon. Nämä viisi asiaa tulisi aina kirjata riittävän monta kertaa, jotta vihjeen jäljittäminen onnistuu. Tämän tavan hahmottamisen jälkeen on tehtävä suunnitelma siitä kuinka tulee jatkossa käyttäytymään. Sen jälkeen on syytä parantaa rutiinejaan, jotta voi sitten vihjeen jälkeen valita tekonsa saadakseen halutun palkinnon.

Ja sitten muutama varoituksen sana: Älä heti yritä päästä kaikista pahoista tavoistasi eroon vaan keskity niihin joilla on suurin merkitys sinulle itsellesi. Liian suuri kuormitus kerralla ei ole järkevää. Kuitenkin on olemassa tiettyjä avainmuutoksia jotka saattavat saada lumipallon vyörymään erittäin nopeasti parantaen muitakin huonoja tapoja. Nämä vaihtelevat mitä ilmeisimmin ihmisistä riippuen, joten tarkempaa infoa en osaa muille antaa. Kokeile asiaa siis itse. On myös muistettava etteivät vanhat tapamme häviä itseasiassa mihinkään aivokopistamme vaan ne pitää vain uudelleenohjelmoida. Erityisesti stressitilanteissa saattavat nämä vanhat ”vihollisemme” sitten palata takaisin ja uudelleenohjelmointi on pakko suorittaa uudestaan. Ei muuta kuin sitten miettimään mitä tapoja kannattaa yrittää muuttaa. Se voi tuntua vaikealta, mutta sen pitäisi kuitenkin tuottaa paljon suurempaa hyötyä kuin mitä se ihmiseltä vaatii.

Lisäinformaatiota ainakin Charles Duhiggin kirjasta The Power of Habit

-TT