Kun pelkkä lahjakkuus ei riitä, case olympialaiset

Olympialaiset ovat kuin maailma pienoiskoossa, vaikka se ei siltä välttämättä ensimmäisellä ajatuksella tunnukaan. Kuitenkin myös olympialaisissa alamme nähdä aika pitkälti sen, että suomalainen lahjakkuus ei ole mitenkään poikkeuksellista oli sitten kyse vaikka paraatilajistamme keihäänheitosta tai monista muista lajeista joissa kilpailu on aivan erityisen kovaa. Koska olen urheilumies henkeen ja vereen niin sen takia aion myös uhrata hieman aikaa tälle kohteelle. Tässä kirjoituksessa tulen siis keskittymään urheiluun. Tietysti lähimpänä sydäntäni on suomalaisten urheilijoiden suoritukset, joten niistä täytyy myös yrittää antaa riittävää kritiikkiä.

Ensin on pakko ottaa käsittelyyni koko kisojen suomalaisten lempilaji eli keihäänheitto jonka kultamitali käytännössä luovutettiin ilman kunnon taistelua Trinidadin pojalle joka ei varmastikaan uskonut voittoonsa ennen kuin kaikki muut olivat käyneet hoitamassa kuusi heittoaan. En usko keihäänheitossa otettavan noin helposti enää moneen vuosikymmeneen olympialaisten kultamitalia, mutta voin yhtä hyvin olla väärässäkin. Jostain syystä koko perkeleen kansa on niin tyytyväinen Ruuskasen pronssiin etten sitä millään ymmärrä. Varsinkin urheiluliiton herrat joilla on nollavaikutus suomalaiseen keihäänheittoon tuntuu ottavan taas suurimman hyödyn tästäkin mitalista, vaikka heidän pitäisi hävetä sitä ettei tuota kultamitalia saatu haettua. En tosin uskonut ennen kisaa suomalaisvoittoon, sillä pidin Thorkildseniä selkeänä voittajaehdokkaana. Jos nyt pitää sitten miettiä miksi tyydyttiin pronssiin niin siihen on niinkin yksinkertainen vastaus, että sitähän sinne lähdettiin hakemaankin. Ennen kisojen alkuahan kävi taas ”turhan”toimittajat kysymässä tavoitteita ja suomalaispojat sitten taas toivoivatkin yltävänsä mitaleille. Samat toimittajat sitten kysyivätkin Thorkildsenilta, että kuka ottaa pronssia johon hän sitten vastasi ”ei kiinnosta pätkääkään, sillä kultaahan sitä ollaan hakemassa”. Pelkästään tämä asenne-ero selittää sen miksi norjalaispojalla on kaksi olympialaisten kultamitalia ja muita voittoja, vaikka se yleensä nuorempana aina ottikin pataansa Pitkämäeltä. Lahjakkuutta on molemmilla ihan yhtä paljon, mutta asennetta löytyykin sitten ainoastaan toiselta. Keihäänheitto on raaka laji, jossa lähes joka suoritus sattuu niin perkeleesti. Se on myös aika pitkälti kuitenkin tekniikkalaji joka selittää hyvin pitkälle sen miksi heittojen pituudet niin paljon vaihtelevat.

On kuitenkin huomattava ettei ilman todellista lahjakkuutta noihin kisoihin ole juuri asiaa, joten sen takia ei mielestäni missään nimessä pidä aliarvioida niidenkin epäonnistuneiden lahjakkuutta jotka tulivat maaliin sijoilla ynnä muut tai hävisivät oman ottelunsa kuten Jarkko Nieminen. Valitettavasti pelkkä lahjakkuus ei enää riitä, kun jokaiseen urheilulajiin tulee menestyjiä lähestulkoon ympäri maailmaa. Tämä kehitys myös johtaa siihen etteivät suomalaiset voi odottaa enää tulevaisuudessakaan suurempia mitalisaaliita kuin mitä viime kisoissa on saatu ilman selkeitä muutoksia huippu-urheiluun. Käytännössä varmin tapa on yksinkertaisesti tehdä asiat paremmin kuin muut mikä onkin sitten selkeästi helpommin sanottu kuin tehty. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa panostusta vain kapeaan huippuun jolla on kaikki edellytykset absoluuttisen fyysisen lahjakkuuden lisäksi menestykseen. Tällaisia urheilijoita ei Suomen joukkueessa kuitenkaan näissäkään kisoissa kovin monia löytynyt. Ennen kaikkea tämä vaatii urheilijoilta suurinta panostusta eikä näitä ”oli ihan hyvä suoritus aamu-uinniksi” turisteja pidä missään nimessä tukea suuremmilla rahasummilla vaan antaa heidän kustantaa omat kisamatkansa ja harjoittelunsa. Ei allekirjoittaneella ole tietystikään mitään sitä vastaan jos he hoitavat asiansa ja hankkivat tukensa itse. Ennen kaikkea pitää panostaa niihin urheilijoihin, jotka todella antavat kaikkensa, vaikka vastus nyt sitten sattuisikin olemaan ykkössijoitettu kuten sulkapalloilija Ville Långilla joka antoi kaikkensa ja vielä vähän enemmänkin taistellessaan urhean pelin malesialaispoikaa vastaan. Yksi erävoitto oli ihan helvetin iso asia sulkapallossa tuollaisesta vastustajasta. Valitettavasti tämä henkinen ylisuorittaminen ei vaan riittänyt selkeästi parempaa pelaajaa vastaan. Toinen täysin vastakkainen suoritus oli Jarkko Niemisen peli Murrayta vastaan, jossa jarkko antautui jo ennen peliä.

Allekirjoittaneelle henkinen kantti jota urheilijat joko omaavat tai ei on vähintään yhtä tärkeä asia kuin absoluuttinen fyysinen lahjakkuus, sillä tiukassa paikassa se tulee ennen kaikkea ratkaisemaan menestyksen. Tätä ei voida opettaa, vaikka henkisen valmennuksen ”asiantuntijat” niin väittävätkin. Mikäli urheilija nyt on tyytyväinen loppukilpailupaikkaan tai himmeään mitaliiin niin hoitakoon sitten itselleen sponsorit. En muista kyseisen porilaisen rintauimarin nimeä, mutta kaveri totesi heti uintinsa jälkeen ottavan kultaa seuraavista kisoista. Tällä kaverilla on varmasti paremmat menestysmahdollisuudet kuin suurella osalla suomalaisurheilijoista. Tämä osoittaa jo heti hyvää henkistä kanttia ja sillä mennään jo selkeästi eteenpäin. Pelkän henkisen kantin ei pidä tietystikään riittää, joten tehtäköön se myös tässä selväksi. Ainoastaan ammattilaisuus voi viedä urheilijan nykypäivänä maailman huipulle ja monissa lajeissa ympärivuotiset harjoitusolosuhteet on haettava kauempaa. Tähän tarvitaankin sitten tukea ja sitä olkoon saatavilla, mutta ainoastaan huippulahjakkuuksille joita myös tässä maassa tulee joitakin joka vuosi.

Lyhykäisyydessään analyysini pärjäämisestä huippu-urheilusta on seuraava:

1.Urheilijan pitää olla huippulahjakas ja valmis ammattilaiseksi

2.Hänen pitää tavoitella vain ja ainoastaan olympiakultaa tai maailmanmestaruutta tulevaisuudessa.

3.Hänen pitää myös omata henkistä kanttia näihin kahteen edelliseen.

Mitään näistä osa-alueista ei pystytä kehittämään pelkästään valmennuksella vaan näitä joko löytyy fyysisesti tai pään sisältä ja tällaisiin urheilijoihin pitää panostaa. Muuten yhteiskunnan rahat ja panostus on syytä laittaa perusliikuntaan. Helpoin tapa saada vapaamatkustajat pois huippu-urheilusta on ennen kaikkea pitää ”järjestelmän” aisankannattajat poissa urheilijoiden ja näiden valmentajien jaloista. Tämä sisältääkin sitten kaikki ”Ippe Natuset” ja ne järjestöpaviaanit jotka olivat mm. juhlimassa Petäjän hopeamitalia Lontoossa. Jo pelkästään tällä tavalla saadaan resusseja kohdistettua huomattavasti paremmin ja sekin jo parantaa urheilijoiden menestystä nykyisilläkin resursseilla.

Ennen kaikkea on muistettava ettei huippu-urheilu kuitenkaan kuulu kansakunnan maksettavaksi vaan lähinnä tavallinen perusliikunta ja sen tukeminen. Mikäli kuitenkin jonkinlaista tukea jaetaan olisi se kohdennettava harvoille ja valituille. Tämä kilpailun koveneminen on myös näkyvissä liike-elämän globalisaatiossa ja Suomen tulisikin keskittyä tiettyihin osa-alueihin joissa voidaan pärjätä. Sen kirjoituksen aika on kuitenkin muulloin. Ensi kerralla keskitytään sitten ihan muihin asioihin.

- TT